Keep Calm and Leave Me Alone To Die

Jep. Sellainen mun mieliala on ollu koko viikon ja on edelleen.
Osaan toki nauraa ja iloita joistakin asioista mutt päämieliala on ollut tuo; pysy rauhallisena ja jätä minut yksin kuolemaan.

En oo pystyny kertomaan läheisilleni ja/tai ystävilleni että miksei minusta kuulu mitään tai oo halua nähdä.
En vain nyt jostain syystä ole jaksanut.
Yleisimmät vastaukseni ovat olleet "katotaan" tai "ehkä".
En oo pystyny sanoo suoraan ettei nyt huvita heittää läppää jostain alkoholismiongelmasta yms.
Vaikka osaankin nauraa itselleni nii jossakin se raja menee.
Isän puolelta tulee alkoholismin geenit ja pahimmassa tapauksessa minusta tulisi samanlainen mitä isänikin oli.

Saattaa olla myös hyvinkin todennäköistä että feikkaan kaikille että kaikki on hyvin.
Se tulee nykyään niin luonnostaan etten itsekään sitä välttämättä huomaa..

Olen myös ollut kovin kärttyinen viime päivinä ja halunnut vain käpertyä jonnekin pimeään koloon murjottamaan. Näin olen myös säästänyt läheisteni tunteita vaikkakin olen kiukutellut monelle ihmiselle viestin välityksellä. Ensi kerralla suljen puhelimen kun vituttaa ettei kenenkään satu.

Ahdistuneisuutta oon onneks saanu edes vähän lievitettyä vaikka eilen illalla sainkin paniikkikohtauksen suihkussa ollessani.
Sain mieleni hetkeks vakaaksi mutta lopulta lähdin kuitenkin autolla ajelemaan ja ahdistuksissani lähettelin itsemurhaviestejä eräälle tärkeällä ystävälleni.
Tänään taas hävetti.
Piirsin anteeksipyyntö kortin, jonka vien hänelle joku päivä.
Olen monesti joutunut pyytämään anteeksi. Harva oikeesti edes ymmärtää minua siinä vaiheessa kun uhkaan tappaa itseni.
Asioiden käsitteleminen on välillä hankalaa. Varsinkin jos joku torjuu sut.. Siinä tulee sellainen tyhjyyden tunne ettei kelpaa kenellekään tai 'kaikki haluavat vain hylätä minut'.

Moni ystävyyssuhde on kaatunut joko siihen kun olen uhannut tappaa itseni tai siihen kun en ole pitänyt yhteyttä.
- Se, että kun joku laittaa välit poikki vain siksi ettei pidä yhteyttä ei minun mielestäni ole enää mitään ystävyyttä.
En koe tarpeelliseksi soitella/viestitellä  ystävieni kansaa. Heilläkin on oma elämä.
Ja ystävyys pysyy vaikkei aina edes pidettäiskään yhteyttä.

Asioiden ja varsinkin pettymystilanteiden käyttäytymiseen löytyy kyllä terapian myötä ratkaisu. Siihen asti menen vanhan, saman kaavan mukaan.
Jos sitä ei oo ite kokenu ei välttämättä ymmärräkään.
Niin se vain on.

So fucking far from gone, we jump around and bang our heads

Tiedättekö sen tunteet kun kaikki paska kasaantuu niskaan?
Laskut, koulu, ongelmat, kissojen hoito.. kaikki samaan aikaan eikä loppua näy.

Onhan tässä nyt jotain hyvääkin, että olen ollut viikon juomatta. Korkki pysynyt kiinni vaikka tekisikin mieli taas vetää se pää täyteen.. Unohtaa kaiken edes hetkeksi ja vain rentoutua kotisohvalla kisujen kanssa.

Laskut painaa päälle.
Ainakin yli 200€ osamaksu laskuja, toisella kissoistani on turkki taas huovuttunut niin pahasti takamuksesta ja kainaloista että pitäis saada revittyä rahaa eläinlääkäriin. (Turkin harjaus sattuu kun on niin pahat takut ja inhimillisin teko on viedä eläinlääkäriin ja ajaa ne takut rauhotuksen alaisena pois.), lisäksi nykyään yli 18-vuotiaiden TÄYTYY suorittaa liikunta ja terveystieto - tämä tarkoittaa sitä että TUNNIT LISÄÄNTYY ja nytkin jo meinaa tehdä tiukkaa jaksamisen kannalta.

Sitten on vielä siitäkin stressiä, että JOS kyyti lauantaina 31.10. erotiikkamessuille ei onnistukaan nii milläs minä sitten sinne menen.. bussillako? - sekin menee taas niin hankalaksi. Saa olla kokoajan varpaillaan jos tuo kyyti peruuntuukin.
Vihaan sitä kun luvataan jotain ja sitte vasta viime tingassa ilmoitetaan ettei onnistukaan.

Alunperin messuille meitä piti lähteä enemmän kuin 2 - tämäkin vituttaa.

Mitä teen silloin kuin ahdistaa kaikki?
- Laitan kuulokkeet korville ja Spotifystä hieman raskaampaa musiikkia soimaan.


Sitten hieman terapiasta.
Työntekijä kertoi minulle hieman DKT:sta, mitä pitää sisällään ja mitä kaikkea siihen kuuluu.
Kävimme myös läpi tän mun vitutuksen kun liikunta pitäisi suorittaa..

ajatuskartta

Lisäksi sain kotiläksynä täyttää mielialapäiväkirjaa asteikolla 1-5.
Eilen tuntui siltä, että voisin hirttäytyä - tänään jaksaa taas hieman paremmin.

Kuka olen?

Ajattelin tässä ensimmäisessä postauksessa hieman avata taustojani ja sitä minkä vaiheiden kautta olen tähän jamaan joutunut. Olen tosiaan 23-vuotias nuori nainen, joka kärsii epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, impulsiivisesta tyypistä, jota luonnehtii pitkäkestoinen ihmissuhteiden, minäkuvan ja tunteiden epävakaus sekä huomattava impulsiivisuus. Tunnen usein voimakasta tuskaa, jota on vaikea kestää ja jonka kanssa yritän tulla toimeen usein epätoivoisin, itsetuhoisin tavoin.
Impulsiivisuus tarkoittaa tässä tapauksessa taipumusta reagoida mielijohteesta, yllykkeiden pohjalta. Tai sitten se voi ilmetä impulsiivisena käyttäytymisenä, kuten pelaamista, useiden ja pitkien puheluiden soittamista, suojaamattomia tai muuten harkitsemattomia seksikontakteja, liiallista alkoholin, muiden päihteidein tai lääkkeiden käyttöä.

Itsetuhoinenkäyttäytymiseni laukaisee yleensä erouhka, kokemus torjunnasta tai ympäristön vaatimustason noususta, kuten esim. suuremman vastuun ottaminen.
Vaikka sairauteeni liittyy taipumusta vahingoittaa itseäni vailla kuolemanaietta - tavallisesti pyrin lievittämään sillä ahdistusta tai kokemusta omasta pahuudesta.

Voimakkaiden tunnetilojeni ja psyykkisen stressin yhteydessä saatan kokea myös epäluuloisuutta tai epäluottamusta muita kohtaan. Esim. Saatan kokea muiden kääntyneen vihamielisesti minua vastaan tai epäilen heidän seuraavan tai vainoavan minua. Epätodelliset kokemukset ja harhaluulot ilmenevät nimenomaan psyykkisen stressin hetkinä, erityisesti silloin kun koen todellisen tai kuvitellun hylkäämisen.

Ihmiset, jotka eivät ole seuranneet matkaani kohti parantumista, pitävät minua sairaana, yksinkertaisena huomiohuora ääliönä, joka esittää kärsivänsä ongelmista.
Olen erittäin monta kertaa kuullut juuri niitä sanoja "Vittu että olet sairas ihminen! Mee hoitoon!" tai " Mee huomiohuorailemaan muualle, ketään ei kiinnosta!" jne.
Silti kaikesta tästä huolimatta uskalsin aloittaa bloggaamisen, ihan omalla nimelläni.

Vaikka yli 9 vuoden koulukiusaaminen on jättänyt arvet syvälle sisimpääni, uskallan silti yrittää olla omaitseni ja tehdä asiat niin kuin itse haluan.
Itseasiassa en edes tiedä että miksi minua kiusattiin?
Johtuiko se siitä että leikin ehkä kauemmin kuin muut oman ikäiset lapset? Olinko lapsellisempi kuin muut?
Sen ainakin muistan, etten ollut koskaan hyvä englannissa.
Kerran vastasin väärin, koko luokka nauroi minulle enkä ikinä enää viitannut tai vastannut mitään. Pysyin vain hiljaa, niin kauan kunnes opettaja ei enää jaksanut odottaa vastaustani.
Sain aina kuulla tästä että miksen vastannut - olin vain hiljaa.

Koulukiusaamiseen puututtiin vasta ollessani 9-luokalla. Silloin kun räjähdin enkä enää jaksanut kuunnella sitä iänkaikkista huorittelua.

Osa ihmisistä lopetti kiusaamiseni kun heille tuli ikää lisää, osa jatkaa paskanpuhumista edelleen.
Nykyään en jaksa edes vaivata päätäni näillä asioilla - puhukaa vain paskaa teette musta kuuluisan.

Oon ylä-asteikäisestä lähtien kiertänyt läpi kuraattorit (koulukuraattori oli kyllä täysi mulkku, koska asettui kiusaajieni puolelle, että minussa oli se vika eikä muissa.), psykologit, terveydenhoitajat, psykiatrit, lääkärit jne. Oon ollut monen vuoden ajan nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiakas josta mut siirrettiin aikuispuolelle täyttäessäni 19-vuotta.
Oon juotunut useita kertoja poliisin kanssa tekemisiin, sillä olen käyttäytynyt joko uhkaavasti muita tai itseäni kohtaan. Oon juonut itseni useita kertoja niin humalaan, etten tajuu mistään mitään eikä jalat enää kanna. Oon yrittänyt juosta auton alle, pitänyt veistä kädessäni ja ajatellut, kuinka se uppoaisi ranteeseeni. Oon vihannut itseäni niin paljon, että olen viillellyt rannettani, aikomuksena tehdä itsemurha.

Välillä mulla menee hyvin.

Noin 3 kuukautta sitten minulla meni vielä paremmin. 

Petetyksi tulemisen ja eron seurauksena murruin. Aluksi se näkyi hulluna laihduttamisena, katsoin todella tarkkaan mitä voin ja mitä en voi syödä. Jätin punaisen lihan kokonaan pois, boostasin laihduttamista sen alkuvaiheessa laihdutusvalmisteella. 

Onnistuinkin siinä. 

Alkupainoni oli tuolloin 78kg ja sain tiputettua alle 2kuukaudessa 5kg syömällä terveellisesti ja lenkkeilemällä.

Eräiden bileiden jälkeen ryyppäämiseni lähti käsistä, johon nyt olen hakenut apua.

Suvussa kulkee alkoholismia ja olisi todella surullista, jos sairastuisin vielä alkoholismiinkin - siltä tieltä on harvoin paluuta.

Ahdistus kaivaa kurkkua kokoajan, kuin hengittäisin neulan silmän läpi. Ahdistaa, pelottaa olla yksin, haluaisi vain nukkua jne.

Oon muuten ihan tavallinen nuori nainen. Tulen suhtkoht hyvästä perheestä vaikkakin vanhempani erosivat biologisen isäni alkoholiongelman takia, ollessani ihan pieni. 5-vuotiaasta lähtien elämässäni on ollut huolehtiva isäpuoli. Minulla on 2 puolsisasurasta, jotka ovat jo täysikäisiä - yhteyden pito on vähentynyt. Olen perheeni vanhin lapsi, äitini ainokainen. Muutin omilleni ollessani 19-vuotias. Halusin itsenäistyä, keskittyä omaan elämääni ja katsoa miten pärjään. - No ihan hyvin, pakko on yrittää taistella kun en voi muuttaa enää takaisinkaan - molemmat vanhempani ovat allergisia kissoille ja en voisi luopua rakkaista lemmikeistäni oman terveyteni takia :/

Opiskelen tällä hetkellä vikaa vuotta graafisella-alalla ja pyrin suorittamaan tutkinnon loppuun - vastoinkäymisistä huolimatta.

Muutama hyvä ystävä on päässyt sisälle elämääni. Heitä ei tosiaan ole kuin muutama.

Hoitoani on jatkettu psykiatrisella osastolla ja pääsin vihdoin ja viimein terapiaan. Hoito auttaa, mutta se saattaa viedä vuosia. Aloitimme sosiaalityöntekijän kanssa tapaamiset DKT:ssä ja myöhemmin siirryn ryhmään.
DKT - eli Dialektinen Käyttäytymis Terapia on psykoterapiamuoto, joka kuuluu ns. kolmannen aallon kognitiivisiin (kts.mikä on kognitiivinen) käyttäytymisterapioihin. Siinä yhdistyy erilaiset terapia menetelmät sekä hyväksymisen lisäämiseksi että muutoksen aikaansaamiseksi. Se on kehitetty erityisesti haastavien, vaikeastihoidettavien, moninaisen diagnoosin omaavien, yleensä kroonisesti itsetuhoisten potilaiden ja asiakkaiden hoitoon.
(Katso lisää täältä!).

Enempää en nyt jaksa kirjoittaa. Tää oli tämmöinen pieni vilaus elämääni:

miellyttämistä, itsetuhoisuutta, tulehtuneet ihmissuhteet, alkoholia, kropan vihaamista, kurittomuutta.. 

Ei ole ruusuilla tanssimista tämäkään elämä.

" I want my tears back

I want my tears back now

Where is the wonder where's the awe

Where are the sleepless nights I used to live for

Before the years take me

I wish to see

The lost in me"